maanantai 27. helmikuuta 2012

Life is now.

Itse itseäni arvioitaessa mä oon yleensä aika iloinen ja positiivinen ihminen. En kauheesti äksyile tai kiukuttele, mutta nyt oon jopa ite huomannu (!), että oon viime aikoina ollu jotenkin tosi kiree ja kiukutteluun taipuva. Tai en mä tiedä voiko sitä kiukutteluksi sanoa, mutta jotenkin en oo vaan ollu ehkä niin vastaanottavainen ja positiivinen mitä oon yleensä. Meidän ei juuri ikinä (ei olla ikinä oikeesti tapeltu) tarvi tapella Rikun kanssa, eikä oo nytkään tarvinnu, mutta jos oltais tappeluun taipuvaisia, niin oltais kyllä  monta kertaa varmaan saatu riita aikaseksi ihan hölmöistä asioista. Eilen paljastin Rikulle että oon ollu jotenkin kiree (ihan niinku se ei oisi huomannu...) ja sitten se sanoi sitä samaa mitä olin itekseenkin miettiny; mua alkaa jännittään. Nyt kun oon saanu oparin valmiiksi, niin mulla ei oo mitään asiaa mikä pitäis mut oikeesti kiireisenä, ja sen takia mulla on aikaa miettiä itekseni kaikkia asioita ja järjestää niitä mun päässäni. Sekin on totta kyllä, että kun päivät vähenee, niin myös Riku puhuu lähtemisestä kokoajan vaan enemmän ja enemmän ja silläkin tavalla asia on kokoajan mun mielessä.

Eilen musta tuntui siltä, että haluaisin pitää "aussivapaan" päivän ja olla puhumasta koko asiasta, olla miettimättä sitä. Elää hetkessä niin sanotusti.. Meillä on elämä ollu jotenkin niin kauan nyt tätä lähtemistä ja sen odottamista, että ois ihana nauttia vaan tästä ja olla hetki. Hengähtää. Haluaisin nauttia Rovaniemestä ja täällä asumisesta ja tehdä nyt sellasia juttuja, mitä en ehkä tuu enää ikinä tai ainakaan pitkään aikaan tekemään. (kuten esim. lähtee lumikenkäilemään ja katteleen maisemia näköalatornista.) Mun mielestä on hölmöä, että turistit kokee täällä paljon enemmän kun mä ehkä ikinä.

Ens viikolla mulla on hiihtoloma ja meen kotiin Seinäjoelle koko viikoksi. Siellä mulla ei oo mitään suunnitelmia, enkä oikestaan ees tarvi mitään erityistä. Tai on mulla yks suunnitelma; tankkaan äitin ja Aatun läheisyyttä ainakin. Haluun vaan nukahtaa Aatun kuorsaukseen ja herätä kun se kävelee aamulla mun naaman päällä. Aatu ja Australiaan lähteminen on sellanen asia, mistä mä en voi edes puhua samassa lauseessa ilman itkua. Vaikka en nytkään näe sitä kovin usein, niin siltikin aina kun meen kotiin niin haen ekana koiran. Kaikille ihmisille sen oman lähtemisen voi kertoa ja se ymmärretään, mutta se on ainut, joka ei ymmärrä ja siitä mulle tulee aina niin paha mieli. Ens viikolla aion elää hetkessä ja pitää aussivapaata koko viikon. Haluan vaan olla. Life is now.

                                                           Minä ja Aatu jouluna 2011

 -Laura

4 kommenttia:

  1. hassuu lukee tallasii ku tuntuu et on samanlaisii fiiliksii paitsi nurinperin mulla taalla! ja oli myos sillon tanne tullessa. ajatellaan jotenki tosi samallatavalla, toi otsikkokin on sellane mita oon sanonu ittelleni paljon. ihanaa ku pian nahdaan! <3

    VastaaPoista
  2. kun jotkut ihmiset varmaan ajattelee sillai "sähän pääset muuttaan ausseihin, miten siistii" niin onki siistii ja muuta, mutta ne ei tajua millasta on lähtee ja jättää kaikki vaan tänne. Onneks ymmärrät mun ajatuksia. saat varmaan olla joskus mun henkinen tuki! :) kohta oot täällä!!!!

    VastaaPoista
  3. Ihanaa kun tuut <3 <3 Mä varaan sut ma tai ti illaksi!!!

    VastaaPoista
  4. mä ainaki itkin ku luin aatusta!
    jaksamista teille koko rulianssiin! :)

    VastaaPoista